Kuusi vuotta sitten elämä oli taitepisteessä. Silloin en tiennyt tulenko koskaan selviämään sisäilma-/monikemikaalihelvetistä. Asuntona tämä naapurista lainassa ollut teltta, unta 16 h/vrk, työhön en voinut mennä, harrastuksiin en kyennyt, toimeentuloa ei ollut. Elettiin pelkästään miehen palkalla, mutta menot eivät pienentyneet yhtään.
Perhe kävi kylässä luonani tuolla mun pesässä. Ruokailut hoituivat niin, että isäntä toi lautasella annoksen mulle pihalle. Jokainen hetki tuntui olevan taistelua hengissä pysymisessä. Ne hetket kun olin hereillä, vietin terassilla toppatakki päällä, ystäviltä lainassa olleen rehunsulatussäteilylämmittimen alla ja mietin:"Tässäkö on mun elämä!?".
Pitkä, yksinäinen matka, paljon kyyneleitä ja perkeleitä, nöyryyttä, luopumista, alistumista ja kysymyksiä, mutta ei yhtään vastausta. Sisuttelua, taistelua, periksiantamattomuutta. Yhteiskunnalta ymmärtämättömyyttä, mutta onneksi läheisiltä ja oikeilta ystäviltä sietämistä, hyväksymistä ja tukemista.
Tarpeeksi aikaa, kemikaalitonta elämää ja puhdasta ilmaa! Kuusi vuotta kesti ennen kuin elimistö alkoi taas sietää edes pieniä määriä epäpuhtauksia ja kemikaaleja. En olisi ikinä uskonut, että saan lähes normaalin elämän takaisin. Mutta tässä sitä ollaan! Takaisin oravanpyörässä.
Ensimmäiset 40 vuotta olin täysin eri ihminen kuin mitä tänään olen. Tervettä minusta ei enää tule, mutta päivittäisessä arjessa selviytyvä tuli. Nyt on menossa matka, jossa pitää opetella elämään uuden minäni kanssa ja toivoa, että elimistöni kestää.
